Outo naapuri

Naapurini on minun ikäiseni nuori poika, joka on kalpea kuin paperi ja hänen hymynsä on kuin myrkkyä. Naapurini katsoo minua oudosti, kun menen kouluun tai tulen koulusta. Miksi?  

Hänen katseensa suorastaan hyytää, se tuntuu aina selkärangassani saakka ja se on vain niin pelottavaa, kun hänen silmänsä tuntuvat porautuvan suoraan sieluuni. Nyt hän on kutsunut minut ja ilmeisesti joitakin muita vieraita juhlistamaan jotain maailmaa mullistavaa tapahtumaa.

Välillä hänen taloonsa menee ihmisiä. En tunne heitä, mutta sen tiedän, etten ole koskaan nähnyt kenenkään tulevan ulos talosta. Missähän pojan vanhemmat ovat? Miksi hän katsoo minua noin nälkäisesti? Odottaen iltapimeässä. Ehtisinkö vielä katua? Näen hänet nyt tarkemmin. Hänellä on päällään sininen takki ja mustat farkut jalassa. Hän ei olekaan kalpea vaan aika normaalin näköinen poika. Hymyileekö hän minulle? Hymy ei kuitenkaan ole sydämellinen ”Tervetuloa kotiini, arvoisa vieraani. Ruokailu on jo miltei alkanut.” Emmin hetken, mutta sitten päätän astua hänen valtakuntaansa, jossa mielestäni tuoksuu oudolta. Haju tuo mieleen hunajan ja basilikan tuoksun ja vivahdus jotain kemiallista ainetta. Pidän kuitenkin hajusta ja hengitän syvään.

Päivä vilahtaa mielessäni ohitseni ja näen itseni pyöräilemässä kouluuni. Seuraavaksi olenkin ja kemian tunnilla vielä aamu-unisena ja sitten näen itseni juttelemassa kaverini Miljan kanssa lukion pihalla ennen ruokailua. Miko saapuu siihen ja sanoo jotain mitä en enää muista. Seuraavaksi olen taluttamassa pyörääni kotia kohti, koska joku oli puhkaissut kumit. Ne paskiaiset. Joku oli pistänyt minusta huhuja liikkeelle ja sen jälkeen olen huomannut pientä kiusantekoa, joten oli tosi mukavaa, kun poika kutsui minut luoksensa. Silloinkin tämä poika oli seissyt omalla pihallansa ja vilkuttanut minulle.

Palaan tähän hetkeen ja edessäni on ruokapöytä, jossa istuu postimies, vanha mummo ja pikku poika. En tunne ketään heistä. ”Tulehan ystäväiseni. Saat itse valita paikan mihin haluat istua.” Poika puhui nopeasti ja jotenkin hysteerisen iloisesti. Vilkaisen häntä nopeasti kiitollisin tuntein ja nyökkään myöntymisen merkiksi. Pelkään hieman noita teräviä hampaita, mielipuolisina kiiluvia silmiä ja verta hyytävää hymyä. Tarjouksestaan huolimatta hän taluttaa minut pöydän ääreen ja istuttaa minut itseään vastapäätä. Vilkaisen muita ihmisiä, mutta he eivät puhu tai liiku, he vain näyttävät tuijottavat eteensä. Outoa.

Katseeni siirtyy pöydällä oleviin ruokiin. Ruoka näyttää todella hyvältä ja herkulliselta. ”Ole hyvä ja ota kultaseni” poika sanoo ja alkaa laittaa ruokaa lautaselleni.  Ruoka on niin paljon, että en erota mitä kaikkea on tarjolla. Ainakin jotain keksejä, kakkua ja piirakkaa. Ruokien ympärillä leijuu ihana tuoksu. ”Katso, tein sinulle valmiiksi herkkulautasen” ja hän työntää eteeni täyteen pinotun lautasen, jossa on kaikkea mahdollista mitä pöydässä on tarjolla. Sen jälkeen hän kauhoo omalle lautaselleen saman verran ruokaa ja alkaa ahmia sitä innolla. Kohta en pysty enää syömään sitä, koska olen niin täynnä. Hän katsoo minua ja kysyy ”etkö syö enempää?” ”Olen ihan täynnä” vastaan ja ähkäisen. ”Noo, ei minullakaan mikään kauhea enää nälkä ole” hän mutisee ja työntää lautasta poispäin itsestään. ”Tule, näytän sinulla paikkoja” poika sanoo ja hyppää tuoliltaan alas.

 Hän tarttuu minua kädestä kiinni ja hänen kätensä oli tulikuuma ja nahkea. Hän alkaa viedä minua ympäri taloa ja esittelee sitä. Talo on todellakin hieno. Kauniita huoneita ja suuria ikkunoita. Menemme yläkertaan ja siellä on pitkä käytävä, jonka päässä on huone, joka ovessa on kyltti ”Mikael”. Oletan sen olevan pojan nimi. ”Voi että, minulla on, vaikka mitä näytettävää sinulle. Kaikki tutkimustulokseni ja kokeeni”

Mikael hihkuu innosta, kun hän retuuttaa minua huoneen toiseen päähän. Siellä on repaleinen verho ja sen Mikael vetää pois ja takaa paljastuu hylly, jossa on paljon pulloa ja purnukkaa. Kaikki täynnä jotain kuolleita eläimiä yhdessä purkissa on vauvan kasvot ja niitten vieressä muita kasvoja, jotka tunnistankin. Siinä ovat ”vieraat.” Näen postimiehen kasvot ja ne ovat elottoman näköiset. Ikuisesti jäykistyneet hymyyn. Mummon kasvot ovat seuraavassa purkissa ja hänen suunsa on ammullaan niin, että näen hänen hampaattoman suunsa. Pikkupoika on viimeisenä, mutta hänen kasvot ovat hirveimmät. Hänen ilmeensä on itkun ja kauhun sekoitus, huulet tiukasti puristettuna yhteen. Hänen kasvonsa ovat liistraantuneet lasia vasten ja hänen silmänsä tuijottivat tyhjyyteen. Mitä alakerrassa olevat ”ihmiset” ovat? Nukkeja? kuolleita? Jäykistyn kauhusta. ”Kasvot” sanon ja osoitan purkkia sormellani. ”Niin, pi- pi- pikku veljeni. Haluan hänet takaisin” Mikael sanoi ääni väristen. ”Mutta hänhän on kuollut!” kiljaisen ja ollen täysin mykkänä kauhusta. ”Olen miltei löytänyt ratkaisun” Mikael kiljaisee ja tarttuu minua kädestä kiinni ja kiskoo minut pöydän ääreen missä on kaikenlaisia letkuja ja piikkejä.

 Mikael ottaa yhden rokotusneuloista ja asettaa käteni pöydälle aikomuksenaan pistää minua neulalla. ”Tätäkö pikku veljesi olisi halunnut sinulta?” huudan epätoivoisena. Olin nähnyt elokuvissa, etä kaikki uhrit huutavat aina näin ja se vetoaa usein ”pahikseen.” ”Ei, ei olisi halunnut, mutta viis minä siitä” Mikael töksäyttää vihaisena. ”Hienoa, olen tekemisissä täyden kahelin kanssa” mietin ja yritän kuumeisesti keksiä pakosuunnitelmaa siinä onnistumatta.

Mikaelin silmissä on hullun katse, kun hän työntää rokotusneulan suoraan suoneeni ja minä huudan kuin hullu kun hän pistää neulan käteeni.. ”Älä huuda, tämä ei satu juuri yhtään” Mikael ärähtää minulle vetäen neulan ulos. Kädestäni, siitä kohtaa missä neula oli työnnetty sisään valuu verta, paksua, punaista, elävän ihmisen verta, joka loppuessaan johtaa kuolemaan ilman vaihtoehtoja. ”Täydellistä” Mikael huudahtaa ja työntää neulan johonkin koneeseen. Kone alkaa pitää pientä surinaa. ”Tämä analysoi sinun vertasi, onko se sopivaa minun rakkaalle pikku veljelleni” Hän sanoo ja samalla hän painaa jotain nappia koneessa ja kone sylkäisee ulos jonkun paperin. Mikael nappaa sen ja alkaa lukea sitä. ”Eiiiiiii!” hän huutaa ja lyyhistyy lattialle ”sinunkaan veresi ei ole saman tyyppistä kuin minun veljeni.” Tuijotan häntä hölmistyneenä. ”Olen yrittänyt koota veljeäni uudestaan nimittäin, kun hän syntyi, hän oli niin heikko. Hänellä oli synnynnäinen sydänvika ja siksi hän ei elänyt kovin pitkään. Olen yrittänyt luoda hänelle uutta kehoa, mutta en ole onnistunut siinä vielä.” Mikael sanoo raivosta nyyhkyttäen. Mikael nousee ylös ja menee erään pöydän luo, jonka päällä on kangas. Hän nostaa kangasta ja esiin paljastuu vauvan keho, joka on rakennettu eri eläinten ruumiinosista.

 Minua alkaa pelottaa yhä enemmän ja sanon ”Kuule tiedän, että kaipaat veljeäsi, mutta et voi saada häntä enää takaisin.” Mikael alkaa yht`äkkiä täristä kuin haavanlehti. ”Veli” hän huutaa ja alkaa äkkiä repiä kasvojaan, samassa hän nappaa neulan ja työntää sen suoraan silmästänsä sisään ja huutaa ”minä olen täydellinen. Minä pystyn antamaan vereni hänelle. Miksi en ajatellut tätä aikaisemmin.”  

Huudan ääneen ja alan juosta pois tästä helvetillisestä paikasta. Alakertaan päästyäni törmään vahingossa kutsuttuun ”vieraaseen”, postimieheen, jonka pää irtoaa ja nyt näen, että vieraat ovatkin vain vahanukkeja, elottomia sellaisia ja ruokakaan ei ole enää herkullista vaan pilaantunutta ja mätää, jonka ympärillä lentelee kärpäsiä. Miten olen voinut luulla niin väärin? Onko ilmassa ollut jotain huumaavaa?

Päästessäni ulko-ovelle kuulen kuinka Mikael huutaa ”minun silmäni”, mutta en takuulla aio pysähtyä. Pääsen ulos ja telkeän oven ensimmäisellä esineellä, jonka näen ja se on puutarhatuoli. Tärisevin käsin otan puhelimeni esiin ja näppäilen hätänumeron. ”Hätänumero, kuinka voimme auttaa?”

Kaksi kuukautta myöhemmin.

Olen kotona, kun puhelin soi ja vastaan siihen. ”Hei, voisitko tulla käymään täällä klinikalla. Mikael haluaa tavata sinut?”

”Kyllä se sopii” minä vastaan ”lähden heti tulemaan.” Suljen puhelimen ja puen takin ylleni ja lähden kohti Hesperian sairaalaa. Kun saavun klinikalle, minua on vastassa lääkäri ja Mikael. Mikael hymyilee minulle ja juoksee halaamaan minua. Hänen toinen silmänsä on peitetty liinalla. ”Tervetuloa, olemmekin edistyneet Mikaelin kanssa ja hänen mielenterveytensä on saatu tukevalle pohjalle. Mukava, että pääsit käymään. Mikä sinun nimesi olikaan?”

”Ronja Roberts” Vastasin hymyillen. 

Ja tässä on tunnetuimmat henkilöt, joista tulen kirjoittamaan monia tarinoita.

Kiitos lukemisesta ja seuraavaan kertaa.😃